Mitäs kun ei enää vaan jaksa, vaan meinaa hajota?

Pitkään olen jaksanut, sinnitellyt, nautiskellut elämän isoista ja pienistä iloista. Aina olen keskittynyt siihen, mikä elämässä on hyvin, hyvää, mitä tapahtuu juuri nyt, elänyt tässä ja nyt. Ihan yhtäkkiä olen kuitenkin jaksamisen äärirajoilla, vaikka tätä ongelmien vyyhtiä on jatkunut jo vaikka kuinka kauan. Mikään ei ole juuri muuttunut; talomme on edelleen remontin alla, asumme edelleen evakossa, perheemme on edelleen ehjä ja voimme tällä hetkellä hyvin. Onko nyt siis tilaa hajota? Ja miten saan taas itseni kasaan?

Ideoita, anyone?

Onko kyse siitä, että vihdoin olen alkanut myöntää avoimesti kaikille, miten syvissä huolissa olemmekaan? Yritän listata mikä kaikki on huonosti tällä hetkellä:

1. Talomme on rikki, kosteusvaurioinen, remontoitava

2. Ei ole rahaa talon korjaamiseen

3. Joudumme asumaan muualla kuin talossamme, maksamaan kahta asuntoa päällekäin

4. Puolison työsuhde päättyy kohta, uutta työtä ei ole näköpiirissä

5. Olemme joutuneet luopumaan melkein kaikesta omaisuudestamme

6. En enää pysty luottamaan, että saamme talomme kuntoon

Ensimmäinen yö kotona

Kotiamme oli remontoitu kuukausikaupalla. Jokainen nurkka oli läpi koluttu, tutkittu, hiottu, maalattu, tapetoitu tai remontoitu jollain tavalla. Nukuimme ensimmäisen yön siskonpedissä yhdessä huoneessa. Luulisi, että kaikki olisi ollut tuttua, turvallista ja ihanaa. Uni olisi tullut helposti. Muut perheenjäsenet tuhisivat hiljalleen, minä makasin pimeässä; kuuntelin jokaista pihahdusta, paleli, pelotti. Omassa kotona? Kuuntelin rapiseeko joku katolla, tuleeko joku ikkunasta sisään. Jossain vaiheessa nukahdin, nukuin sikeästi. Aamulla mietin, miksei kaikki tuntunut hyvältä, vaikka viimein asuimme haaveilemassani omassa kodissa? Vedin kesävaatteet ylleni, istuin aamukahville. Olin kuvitellut sen hetken, eikä se tuntunut yhtään samalta kuin kuvitelmissani. Jokin oli vialla, sen jo tunsin, vaikka en vielä tiennytkään miten pahasti asiat olivat pielessä.

Päivän mittaan haistelin vaatteitani ja ihmettelin outoa tuoksua. Aah, mutta kävimme eilen mökillä, varmaan tarttunut mökiltä tämä haju. Kumpa olisinkin ollut oikeassa...

Mistä kaikki alkoi?

Oli syntymäpäiväni. Olin saanut valita mitä tehdään. Oli selvää, että menisimme katsomaan asuntoja. Ihastuin erääseen puutaloon täysin, mutta puolisoni mielestä siinä olisi ollut liikaa remontoitavaa. Seuraava kohde ei sytyttänyt minua, mutta jostain syystä palasimme sinne vielä pari kertaa ja hiljalleen se alkoi muuttua ajatuksissani meidän kodiksemme. Siitä saisi ihanan remontoimalla, siellä olisi riittävästi tilaa, sijainti oli loistava. Pian olimmekin pankissa, kuntotarkastajan kanssa talolla, kiinteistömyyjän kanssa tekemässä tarjousta ja lopulta tekemässä asuntokauppoja.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin olemme evakkoasunnossa numero kolme, kahdella perheenjäsenellä on astmalääkitys kokeilussa, kolmannella yskää, talomme seisoo tyhjillään, velkaa on sekä pankille että remonttifirmalle. Huoh. Kahteen vuoteen mahtuu paljon vastoinkäymisiä, mutta myös paljon pieniä onnenhetkiä, joista vastoinkäymisten myötä oppii yhä vain enemmän iloitsemaan ja olemaan kiitollinen. Tervetuloa seuraamaan jyrkkiä alamäkiämme ja loivia ylämäkiä!